Minä lupaan

Tammikuun alku on mielenkiintoista aikaa kuntosalilla, kun hiljaisten välipäivien jälkeen ihan uudet tyypit polkevat kuntopyörää trendikkäissä urheiluvaatteissa, kiitos skumppalasi kädessä tehdyn uudenvuodenlupauksen. Some pursuaa uuden elämän evankeliumia ja treeni-into on tapissa. Noin kolme viikkoa. Viimeistään maaliskuun koittaessa treenivaatteet ovat vaihtuneet lököverkkareihin ja kuntopyörän satula sohvatyynyyn. Arjen kiireet, tai vain yleinen laiskuus vievät voiton. Sinällään inhimillistä, mutta samalla myös vähän koomista. En ole koskaan uskonut mihinkään ihmedieetteihin ja kuntokuureihin. Aktiivinen liikkuva elämäntapa vaatii sitoutumista ja motivaatiota. Ilman niitä homma loppuu lyhyeen kuin suomalaisen mäkikotkan liito Keski-Euroopan mäkiviikolla. Halun muutokseen pitää lähteä ihmisestä itsestään, eikä uudenvuodenbileiden aiheuttamasta ryhmäpaineesta.

Sama logiikka pätee liikenteessä. Auton ratissa kohtaamme päivittäin lukuisia muuttuvia tilanteita, joihin joudumme reagoimaan. Pysyvä muutos omaan ajotapaan lähtee aidosta halusta. Läppäri sylissä on helppo allekirjoittaa nettiadressi, jolla vastustetaan päin punaisia ajamista, mutta kun mennään katsomaan minkä tahansa kaupungin iltapäiväruuhkaa, räpsyvät salamavalot peltipoliiseissa kuin strobovalot teknoreiveissä. Taas kerran ajatus on hyvä, mutta toteutuspuoli valitettavasti ontuu.

Liikenneturvan tilaston mukaan joka seitsemäs kerta kun liikennevalot vaihtuvat, ainakin yksi auto ajaa päin punaisia. Merkittävä syy on ylinopeus, mutta myös yleinen välinpitämättömyys aiheuttaa punaisilla ajelua. Eniten suojateillä tapahtuvia kuolemantapauksia sattuu juuri tähän vuoden pimeimpään aikaan. Jostain syystä Oulussa ajetaan päin punaisia enemmän kuin muissa samansuuruisissa kaupungeissa.

Taitan omat työmatkani Vantaalta Helsinkiin kello viiden jälkeen aamulla, jolloin suurin osa liikennevaloista ei ole vielä käytössä. Ajoreitilläni räpsähtävät viimeisetkin valot päälle klo 5:30, joten jos kuppaan kotona muutaman minuutin pidempään, joudun loppumatkasta odottelemaan lähes autioilla kaduilla valojen vaihtumista. Monesti valoissa kökkiminen tuntuu turhauttavalta, varsinkin kun aiheutan sen itse omalla vitkastelullani. Tiedän, kysymys ei ole monesta minuutista, mutta silti.

Olen huono tekemään uudenvuodenlupauksia. Tai tavallaan olen hyvä niissä, sillä en tee lupauksia, joista en pysty pitämään kiinni. Ajattelin tehdä vuodeksi 2017 kaksi omaan liikennekäyttäytymiseeni liittyvää lupausta. Toinen liittyy juuri noihin punaisiin valoihin. Noudatan kyllä kuuliaisesti liikennesääntöjä, mutta ihan turhaan stressaan valoissa istumisesta. Lupaankin, että vuonna 2017 en nostata ylimääräisiä kierroksia valojen vaihtumisesta. Muutama minuutti sinne tänne.

Myös toinen liikennelupaukseni liittyy juuri aamun aikaiseen hetkeen. Monesti kiireessä tulee skrapattua ikkunat turhan huolimattomasti. Ensimmäiset kilometrit sujuisivat paljon mukavammin ja turvallisemmin, jos käyttäisin hommaan minuutin enemmän aikaa. Minuutti sinne tänne. Lupaan vuonna 2017 myös petrata tätä osa-aluetta autoilussani.

Mitä sinä lupaat? Muista, että parempi luvata pieniä asioita, joista pystyy varmasti pitämään kiinni. Pienilläkin teoilla voi olla iso merkitys.

- Aki Linnanahde


Robotti on mahdollisuus

Tänä kesänä silmiini on osunut useampi uutinen maailmalla liikkuvista robottiautoista.
Meillä Suomessakin uskotaan, että ilman ihmistä liikkuvat kulkuneuvot tulevat olemaan arkipäivää myös meikäläisessä liikenteessä. Oikeastaan ne ovat jo, sillä Helsingin Hernesaaressa on parhaillaan testiajossa robottibussi, jonka kyytiin voi mennä kuka tahansa. Kävin kokeilemassa kyydin tällä viikolla ja täytyy sanoa, että kokemus jäi mieleen.

Valtavasti muuttujia haisteleva autopilotti on ohjelmoitu siten, että se tunnistaa erilaisia tilanteita liikenteen seassa ja mikäli sillä on pienikin epävarmuus, se pysähtyy kokonaan. Kyydissä mukana ollut projektipäällikkö Harri Santamala kertoi taannoisesta tilanteesta, jossa myrskyn ajotielle heittämä puunoksa sai robotin painamaan jarrua. Sinä tai minä olisimme tajunneet ajaa siitä varovasti yli, mutta tämä ”robotti ruttunen” luuli pahaista oksaa tiellä makaavaksi lapseksi ja pysäytti matkan. Toisaalta matkan varrella ohitsemme ajoi kovalla tilannenopeudella ihmisen kuljettama perheauto, jolloin robottibussimme tyylikkäästi hidasti vauhtia ja mahdollisti nilkka suorana painaneelle autoilijalle turvallisen ohituksen.

Reissun aikana kävi selväksi, että testikilometrejä pitää ajaa vielä aikamoinen määrä, ennen kuin henkilöliikenne kulkee kaupungin keskustassa turvallisesti. Ennen sitä robotin pitää oppia tunnistamaan vielä paremmin lukuisia muuttuvia tilanteita liikenteessä. Santamalan näkemyksen mukaan joidenkin vuosien päästä voisi olla mahdollista, että robottibussi toimisi syöttöliikenteessä synkronoituna esimerkiksi metro- tai lähijunaliikenteen kanssa.

Olen huomannut, että moni kuljetusalalta leipänsä saava kuuntelijamme pelästyy, kun puhumme robottiautoista Radio Novalla. Robotit tulevat tulevaisuudessa viemään työpaikkoja monelta muultakin alalta ja pelko omasta tulevaisuudesta herättää herkästi vastareaktion koko aihetta kohtaan, mikä on täysin inhimillistä. Itse yritän kasvattaa omat lapseni kohtaamaan digitalisaation tuomat muutokset positiivisin mielin. Älypuhelintaan näpräävissä nuorissa on tulevaisuus ja omalla osaamisellaan he tulevat myös luomaan meille paljon uutta työtä Suomeen. Tässä kehityksessä Suomi voi olla edelläkävijä joka tuo hyvinvointia meille kaikille.

Isot autovalmistajat ovat jo pitkään suunnitelleet robottiautoja. Oikeastaan jo vakionopeudensäädin on eräänlaista robottiautoilua ja seuraava vaihe voisi olla itseohjautuvien autojen yleistyminen. Vielä on matkaa täydelliseen autonomiaan, mutta tekninen kehitys menee automaailmassa hurjaa vauhtia eteenpäin. Itsellenihän on edelleen täysin high techiä, että voin autoa ajaessani ohjata puhelintani puhumalla. Tai että auto tarvittaessa jarruttaa kaupunkinopeudessa itsestään, jos en itse hoksaa painaa jarrupoljinta.

Lopulta kaikissa näissäkin innovaatioissa on kysymys paitsi ajomukavuutta, myös turvallisuutta lisäävistä asioista. Uskon, että joskus tulevaisuudessa tien päällä liikkuu viikonlopun viettoon entistä onnellisempia robottiautoilevia perheitä. Nalkuttava apukuski tai stressaantunut kuljettaja voivat keskittyä katselemaan maisemia leppoisasti seurustellen ja typerät ajovirheet vähenevät merkittävästi. Tämä tietenkin sillä varauksella, että kukaan ei kehitä tunneälyllä varustettua robottiapukuskia.

- Aki Linnanahde

Info: Mazda on ottanut jo askeleen kohti autonomista autoilua. Tiesitkö, että lähes kaikissa uusissa Mazdoissa on vakiona SCBS (Smart City Brake Support) järjestelmä joka pysäyttää auton tai alkaa jarruttaa automaattisesti jos kuljettaja ei reagoi riittävän ajoissa? Mazdan Luxury ja Luxury Plus malleista löytyy myös adaptiivinen vakionopeudendäädin joka pitää huolen turvavälistä automaattisesti. Lisäksi Mazda CX-5 ja Mazda6 Luxury malleista löytyy kaistavahti ja osittain automaattinen ohjaus joka auttaa pitämään auton kaistaviivojen välissä. Katso Akin ja Annan testivideot.


Autoton arki olisi painajainen

Kävin taannoin turistikierroksella presidentin kesäasunnon puutarhassa. En todellakaan ole mikään hortonomi, mutta siellä viimeisen päälle hoidettujen puistoalueiden keskellä päähän tarttui myös kiinnostavaa tietoa. En esimerkiksi tiennyt, että heti valituksi tultuaan istuvan presidentin ajokortti joutuu hyllylle, vaikka kaasujalka ei olisikaan mallia Tapani Kansa. Tämä fakta saa kuulemma varsinkin koululaisryhmien pojat suunniltaan, enkä ihmettele.

Sauli Niinistön ei tietenkään tarvitse murehtia kulkemisestaan tavan tallaajan tapaan, mutta kyllä sen täytyy syödä harkitsevan varsinaissuomalaisenkin mieltä, kun ei voi hypätä halutessaan autoon ja ajaa sinne minne huvittaa. Siitä nimittäin autoilussa on pitkälti kysymys. Se on kulkuväline, mutta mitä suuremmissa määrin myös vapauden symboli aikuiselle ihmiselle.

Muistan kuin eilisen päivän, kun pääsin ensimmäistä kertaa ajokortin saatuani isäni Volkswagenin rattiin. Tilanteeseen, jossa kukaan muu ei määritä mihin ajan. Tilanteeseen, jossa voin soittaa Offspringiä stereoista juuri niin paljon kuin haluan. Sitä suorastaan humalluttavaa tunnetta omasta vapaudesta ei voita kuin se hetki, kun ostin omalla rahalla itselleni 16 000 markkaa maksaneen Toyota Corolla DX:n. Se oli ruma ja vanha, mutta teki minut onnelliseksi.

Tänään, 20 vuotta myöhemmin autoilusta on tullut itselleni arkipäiväistä. Keskellä Kultarannan puutarhan päivänkakkaroita pysähdyin miettimään suhdettani autoiluun. Ihan niitä 18-vuotiaan fiiliksiä en ratin kääntämisestä enää löydä, mutta pidän kyllä edelleen autolla ajamisesta. En voisi kuvitellakaan arkeani ilman autoa. Työpäiväni alkavat klo 5:30 toisella puolella kaupunkia ja pääsy työpaikalle ilman omaa autoa olisi hankalaa, tai ainakin kallista. Kaupassa käynnit, lasten harrastukset ja viikonloput Turussa. Elämäni olisi yksinkertaisesti paljon hankalampaa ilman omaa ajoneuvoa.

Neljääkymppiä lähestyvänä miehenä saan autoilun kiksit nimenomaan helppoudesta. Olen huomannut sen vaikuttavan myös valitessani ajoneuvoa. Toyota Corollan kasettipesä ja jäykkä ohjaus olivat ihan jees vuonna 1997, mutta helppokäyttöinen Bluetooth ja vakionopeuden säädin tekevät ajamisesta niin paljon mukavampaa ja helpompaa.

Toivottavasti turvamiehillä on sen verran pelisilmää, että antavat Sauli-parankin edes hetkeksi päästä auton rattiin jollain pimeällä hiekkatiellä. On se sen ansainnut.

- Aki Linnanahde


Aikainen lintu stressittömän työmatkan nappaa

Sosiaalisessa mediassa on tällä viikolla jaettu ahkerasti Saku Tuomisen vuonna 2011 Kodin Kuvalehdessä lausumia ajatuksia. Luovuutta tutkineen Tuomisen mielestä työajat pitäisi poistaa. Järkevämpää olisi määritellä ihmisille selkeät tehtävät, jonka jälkeen he saisivat itse päättää, koska ja missä he niitä tekevät. Olen jyrkästi samaa mieltä.

Toki yhteiskuntamme tarvitsee myös työaikoja. Poliisin tai sairaanhoitajan on oltava työvuorossa silloin kun työvuorolista niin sanoo. Kuitenkin yhä useampi meistä tekee töitä aloilla, joissa työn suorittamisen ei tarvitse tapahtua työpisteellä toimistossa.

Pohdin asiaa liikenneturvallisuuden kannalta. Aloitin huhtikuun alussa aamuhommat Radio Novan taajuudella, ja kiitos aikaisten herätysten, pääsen tekemään havaintoja aamuöisestä Helsingin liikenteestä. On muuten rentouttavaa ajella töihin viiden jälkeen, kun kaduilla on hiljaista. Olen huomannut, että aamuyön tunteina töihin ajavat ihmiset noudattavat yllättävän hyvin nopeusrajoituksia ja muutenkin aamuruuhkasta tuttu kiilailu sekä muu törttöily loistaa poissaolollaan.

Varhaisen työmatkani varrelle osuu eräs Helsinkiin tuleva sisääntuloväylä. Mietin joka aamu, miltä liikenne siinä samassa kohdassa näyttää ennen aamu kahdeksan ruuhkapiikkiä? Voin vain kuvitella sen nyrkin, joka töihin kiirehtivän ajoneuvon rattia puristaa. En suosittele aamuviiden herätyksiä kenellekään, mutta aloittamalla työpäivänsä esimerkiksi kello seitsemän jälkeen on mahdollista saada itselleen stressittömämmät työmatkat.

Kehotan myös tekemään töitä kotona. Olen itsekin kuulunut joskus siihen porukkaan, jonka mielestä etäpäiviä tekevät ovat lintsareita. En kuulu enää. Etänä töiden tekeminen on tehokkaampaa, kuin hälyisessä konttorissa työskentely. Aika monta palaveria voi istua kotona tietokoneen ääressä, kirjoitus- ja ajatustyöstä puhumattakaan.

Entäpä, jos huonon ajokelin vallitessa olisikin yleisesti hyväksyttyä jäädä kotiin tekemään hommia villasukat jalassa? Taas tällä viikolla keliolosuhteet olivat monin paikoin hankalat, kun takatalvi toi lumi- ja räntäsateet maahamme. Kolareiltakaan ei vältytty.

Uskon, että vapaammat työajat ja paremmat mahdollisuudet työntekoon itse valitsemassamme paikassa näkyisivät liikennetilastoissa. Kaikki voittavat. Myös työnantaja.

- Aki Linnanahde


Hamekangasta autokauppiaille

Tänään maanantaina vietetään karkauspäivää. Tämä neljän vuoden välein kalentereihin ilmestyvä ylimääräinen päivä on nurinkurisuuksien päivä, jolloin kaikki asiat ovat päälaellaan. Esimerkiksi karkauspäivän hengessä myös naiset voivat kosia miestä. Luonnollisesti 2000-luvun Suomessa tämä on ihan normaali marssijärjestys monessa parisuhteessa, mutta tänään myös paatuneimman konservatiivi-sovinistin on kyettävä ottamaan vastaan naisensa kosinta ja mikäli vastaus on kieltävä, joutuu hän ostamaan puolisolleen hamekangasta. Perinne elää edelleen ainakin vanhan kansan uskomuksissa ja MTV:n uutisten loppukevennyksessä.

Heittäydytäänpä hieman tähän nurinkuriseen ajatteluun. Voisiko tänään olla myös päivä, jolloin nainen saisi hyvää asiakaspalvelua autokaupassa? Sellainen päivä, jolloin viiksiensä takaa kahvia pahvimukista hörppivä autokauppias haluaisi aidosti palvella asiakasta, jopa naista? Kuulin taannoin pöyristyttävän tarinan nelikymppiseltä naiselta, joka oli päättänyt ostaa uuden auton. Ei nimittäin ollut ihan helppo juttu.

Tuntemani naishenkilö joutui eräässä Etelä-Suomen kaupungissa kiertämään kuusi autoliikettä, kunnes sai automyyjän kiinnostumaan itsestään siinä määrin, että kaupat voitiin kätellä. Kahdessa liikkeessä häntä ei noteerattu pitkästä pyörimisestä huolimatta millään tavalla. Kahdessa hän ei pyynnöistään huolimatta saanut palvelua ja yhdessä hän koki myyjän asenteen totaalisen ylenkatsovaksi. Sitten löytyi automyyjä, joka oli kohtelias, kiinnostunut asiakkaan tarpeista ja tunsi myymänsä tuotteen. Kaupat tuli.

Kohtelu viidessä ensimmäisessä liikkeessä oli paitsi epäkohteliasta, myös kaupallisessa mielessä totaalisen hölmöä. Naisella ei ollut mitään erityistä automerkkiä, josta hän oli kiinnostunut. Ei edes sitä kuuluisaa pakollista väriä, josta naisautoilijoita niin usein nälvitään. Budjettiakin oli mukana sen verran, että ihan siihen halvimpaan kotteroon ei tarvinnut tyytyä. Kylmän kaupallisesti ajateltuna voidaan puhua lähes täydellisestä asiakkaasta.

Pohdin itseni tuohon tilanteeseen. Miten olisin myynyt Mazdani naiselle, joka selvästi on päättänyt ostaa auton, mutta ei yhtään tiedä minkälaisen kiesin haluaa? Pienen ystävällisen rupattelun ja muutaman tarkentavan kysymykseen jälkeen olisin todennäköisesti korostanut autoni muotoilua, sisätilojen designia, sekä yleistä ajettavuutta ja turvallisuutta. Olisin lähtenyt naisen kanssa koeajamaan autoa ja säästänyt hänet kaikilta turhilta teknisiltä yksityiskohdilta. Pienen ajolenkin jälkeen olisin tehnyt kaikkeni, että asiakas saa autonsa mahdollisimman nopeasti ja vielä kauppojen jälkeenkin soittaisin perään ja kysyisin miten uusi auto pelittää.

Nämä ajatukset pystyin listaamaan tähän tekstiin puhtaalla kaupunkilaisjärjellä, ilman ainuttakaan myyntikoulutusta. Ei puhuta kovin vaikeista asioista. C’moon automyyjät. Tehkää autokauppaan ympärivuotinen karkauspäivä. Saatatte itsekin saada vähän muhkeamman tilipussin.

- Aki Linnanahde


Nainen ratissa

Tällä kertaa Onnellisten ajokoulu vei minut Hämeenlinnaan Ahveniston moottoriradalle. Täytyy myöntää, että en aluksi ollut kuin kala vedessä. Kyseessä oli nimittäin elämäni toinen kerta moottoriradalla. Ensimmäinen kerta vuonna 2006 toi mukanaan porttikiellon Circuit Park Zandvoortin radalle Hollannissa. Kerronpa aluksi, mitä silloin tapahtui.

Kaikki lähti liikkeelle Matti Kyllösen puhelinsoitosta eräänä tiistaisena iltapäivänä. Kyllönen tuotti Canal+ kanavalle DTM-lähetyksiä ja selostajaguru tarvitsi nopealla aikataululla Hollannin reissulle varikkotoimittajan. Monenlaisia urheilujuttuja olen elämäni aikana toimittanut, mutta moottoriurheilusta kokemukseni olivat hyvin rajalliset. Tai siis niitä ei ollut. Ennen kuin huomasinkaan, istuin lentokoneessa Matti Kyllösen ja J.J. Lehdon kanssa, määränpäänä Zandvoortin DTM-kilpailu.

Luonnollisesti kyselin rautaisilta ammattilaisilta kaikki mahdolliset vinkit, miten varikolla tulee toimia ja minkälaista sisältöä sieltä halutaan lähetykseen. Olennaisinta oli saada mahdollisimman nopeasti kommentteja, mikäli kuskit joutuivat jättämään kisan kesken. Minä poika tein työtä käskettyä ja juuri siinä se kohtalokas virhe olikin.

Kuinka ollakaan, sarjan suurin tähti, formula ykkösten kaksinkertainen maailmanmestari Mika Häkkinen joutui kesken kisan ajamaan varikkopilttuuseen. Innokkaana toimittajana säntäsin välittömästi Häkkisen perään ja sain mieheltä kommentit suoraan lähetykseen, ennen kuin rattimies oli ehtinyt edes nousta autosta. Haastattelu sujui hyvin, mutta välittömästi juttutuokion jälkeen tallin mediasuhteista vastaava mies tuli naama Ferrarin punaisena huutamaan minulle, että näin ei todellakaan saa toimia. Toimittajilla ei ole kuulemma mitään asiaa tallin pyhimpään. Mies sanoi pitävänsä henkilökohtaisesti huolen, että en enää ikinä tee yhtään juttua varikolta. Itselleni on jäänyt epäselväksi, minkälaisiin toimenpiteisiin mediaupseeri ryhtyi, sillä tajusin itsekin, että kyseinen varikkotoimittajan pesti oli itselleni ensimmäinen ja viimeinen. Ei ollut niin sanotusti mun pala kakkua.

Tämän pitkän alustuksen jälkeen ymmärrätte, että astelin hieman epävarmoin askelin Ahveniston asfalttia Minna Sillankorvan ja Jiri Katteluksen oppiin. Kiitos opettajien, olo tuntui kuitenkin nopeasti kotoisalta ja Mazda kakkosen rattiin päästyäni tunsin hyvin nopeasti itseni vähintään DTM-kuskiksi. Samalla huomasin, että vanha kilpailuviettini roihahti liekkiin.

Harjoittelimme autoslalomia, eli pujottelimme mahdollisimman kovilla nopeuksilla porttien ja kartioiden välistä. Hauskan kisailun varjolla pääsimme harjoittelemaan autonkäsittelyä, nopeita väistöliikkeitä ja jarrutuksia kovissa nopeuksissa. Eli siis taitoja, joita ei toivon mukaan tarvitse koskaan liikenteessä käyttää, mutta joiden hallitseminen voi pelastaa ihmishenkiä.

Kyseisen ajopäivän jälkeen uskallan sanoa olevani taas hieman parempi kuski. En pelkästään taidoiltani, vaan myös asenteeltani. Kävi nimittäin selväksi, että vaikka ensin olin mielestäni valmis kilpakuski, olin lopulta kuitenkin vain pelkkä sunnuntaiautoilija. Päivän nopeimman ajan kellotti hiljainen ja rauhallinen Piia. Mietin taas, kuinka ennakkoluuloisesti me miehet usein liikenteessä käyttäydymme naisia kohtaan. Tervemenoa äijät kokeilemaan Piian kanssa radalle. Voi käydä niin kuin allekirjoittaneelle. Jää luu käteen, kun nainen ratissa näyttää miten ajetaan.

- Aki Linnanahde


Omat valinnat

Kokoonnuimme onnellisen porukkamme kanssa vähän toisenlaisissa merkeissä lounasravintolassa. Halusimme demonstroida huonoa liikennekäyttäytymistä ihan arkipäiväisessä lounashetkessä. Minä ja pariskuntaa näytelleet mies ja nainen olimme juonessa mukana, mutta muu porukka ei osannut aavistaa mitään, kuten ohessa olevasta videosta voit todeta.

">

Inssiajo

Tässä kohtaa oli vielä luottavainen olo, mutta totuus iski vasten kasvoja.

Tässä kohtaa oli vielä luottavainen olo, mutta totuus iski vasten kasvoja.

Se oli kylmä talvipäivä. Yöunet olivat jääneet vähiin, kun se yksi ja ainoa asia pyöri taukoamatta päässäni. Inssiajo.

Loppuvuodesta syntyneenä olin joutunut katsomaan vierestä, kun kaveri toisensa jälkeen sai ajokortin. 18-vuotiaan nuoren miehen aikakäsityksen mukaan reputtaminen olisi tarkoittanut henkisesti katastrofia, muutaman viikon viivästystä. Hermoilustani huolimatta auto pysyi kuitenkin näpeissä ja liikkui liikennesääntöjen mukaan. En unohda sitä fiilistä ikinä, kun kuulin ne maagiset sanat: läpi meni.

Viime torstaina olin jälleen ajamassa inssiajoa samoilla Helsingin Kallion kaduilla, kuin vuonna 1997. Kokeneena rattimiehenä en enää jännittänyt tilannetta. Uusi Mazda6 kehräsi pehmeästi ja aurinkoisessa kevätsäässä rupattelu ajo-opettajan kanssa oli leppoisaa. Lenkin jälkeen olin varma itsestäni, mutta viesti oli karu. Muuten kaikki meni nappiin, mutta selkeän ylinopeuden vuoksi inssiajo on hylätty. Kuulemma selkeä sakotettava liikennerikkomus on aina syy hylätä inssiajo ja piste. Oikeassa tilanteessa olisi jäänyt luu käteen. Nyt en tietenkään menettänyt ajokorttia.

Ajellessani työpaikalle tilanne pyöri mielessäni. Ajoin merkittävää ylinopeutta paikassa, jossa kaikki muutkin samaan aikaan liikenteessä olleet autot ajoivat liian kovaa. Viidenkympin rajoitus jäi näkemättä, koska se ei ole siinä tutussa kohdassa normaalisti ollut ja siksi painoin menemään niin kuin ennenkin. Ja juuri se on vaarallista. Se, että emme enää huomioi muuttuneita liikennemerkkejä tutulla reitillämme, koska ajamisesta on tullut niin rutiininomaista. Kuinka monta kertaa olet itse ajanut tutun työmatkan niin, että et oikeastaan muista koko ajomatkasta yhtään mitään? Tuleva palaveri pyörii mielessä ja sitten oletkin jo työpaikan pihassa. Minä olen useamman kerran ja se pysäytti.

- Aki