Kiire johtaa kiukutteluun

Ajoin muutama viikko sitten elämäni surkeimmassa säässä. Olen ajanut elämässäni satoja tuhansia kilometrejä, joten kokemusta on kaikesta mahdollisesta rankkasateista lokakuiseen pimeyden ytimeen. Nyt keli oli kuitenkin kuin katastrofielokuvan lavasteista. Aura-autot eivät ehtineet putsata kaistoja sitä mukaan kun raskas nuoska täytti kaistoja. Kaiken lisäksi katuvalot olivat sammuneet myrskyn vuoksi.

Pian vastaantulevien kaistalla olikin iso ketjukolari, mikä laittoi laskemaan ajonopeutta entisestään. Olin moottoritiellä, mutta koin että 60 km/h oli jo vauhdin ylärajoilla, suoranaista hurjastelua.

Kaikki eivät jakaneet visiotani. Ensin ohitseni suihkaisi yksi auto, sitten toinen. 20 kilometrin matkalla ohittajia oli runsaasti, ja arvioisin heidän nopeutensa olleen auraamattomalla kaistalla noin 80 km/h. Kolme näistä autoista olikin sitten jonkin matkan päässä syvällä penkassa, onneksi eivät kuitenkaan loukkaantuneina kuin peltien osalta.

Episodi laittoi ajattelemaan kiireen tuntua liikenteessä. Kiirehän on useimmiten pään sisällä syntyvä tulkinta: kun ihminen on itse myöhässä, hän ympäröivä maailma on muuttunut hidastetuksi filmiksi.

Siksi myöhässä oleva autoilija kaahaa ja kiroaa, sekä ottaa helposti typeriä riskejä. En voi oikein keksiä muita syitä miksi minut ohittaneet autoilijat tekivät mielestäni todella vaarallisen oloisia valintoja.

Mazdan Onnellisten Ajokoulun alumnina tiedän, että parasta liikennekolhujen estolääkettä on ennakointi. Liikenteessä on hankala tehdä korjausliikkeitä jälkeenpäin, joten hyvä kuski koulii omaa ajatteluaan etupainoiseksi.

Tämän ajattelun lähtökohta on yksinkertaisesti ajoissa lähteminen. Kuulostaa naiivilta, mutta on silti asia jota joudun jankuttamaan ainakin itselleni joka kerran kun olen lähdössä jonnekin missä kaltaiseni arkkimyöhästelijänkin on oltava ajoissa. (Lentokentälle ehtiminen aiheuttaa minulle muissa olosuhteissa tuntematonta unettomuutta, koska pelkään alitajuisesti laskeneeni matkaan kuluvan ajan väärin. )

Aikaoptimismista kärsivien oireistoon kuuluu oleellisesti se harha, että matkat taittuvat jonkinlaisia teleportteja pitkin sekunneissa. Eivät taitu. Niihin tulee varata googlemapsin kertoman verran aikaa, ja mielellään vartti päälle.

Kun lähtö syystä tai toisesta myöhästyy, verenkierto alkaa täyttyä stressihormoneista. Aggressio nostaa päätään, ja tästä onkin lyhyt matka hahmoksi, joka roikkuu kahden sentin päässä edellä ajavan puskurista verenpaine hälytyslukemissa.

Oma ajattelu sumentuu monin tavoin, jos vihan tunteet saavat tilanteessa yliotteen. Nykyisin on alettu myös kyseenalaistaa raivon päästämistä valloilleen vihanhallinnan keinona. Tilalle suositellaan mindfullnesia; harjoituksia joissa omia tunteita ja ajatuksia opetellaan katsomaan hieman etäämmältä. Voisi hyvin toimia jalostettuna liikenneraivonkin hallinnassa: itsensä näkeminen auton ratissa huutamassa ei varmasti ole se kuva itsestä minkä haluamme nähdä.

Hölmöintä road ragessa on sen pohjimmainen hyödyttömyys. Peltikuoren sisällä huutaminen ei edesauta edellä ajavan toimia millään tavalla. Harakiriohitukset ja toisten kuumottelu voivat johtaa vaaratilanteisiin.

Voi kuulostaa naiivilta, mutta kun ihminen on voimakkaassa tunnetilassa, hengitys tutkitusti auttaa. Hengitys neljään laskien sisään ja ulos voi laskea tunnetasoja alas jännittävässä, pelottavassa, tai kiukkua nostattavissa tilanteissa. Hengitys viestii aivojen autopilotille, että tilanteessa ei ole hengenvaaraa. Mieli alkaa rauhoittua ja kierrokset laskea.

Sopii kaikille, jotka osaavat laskea neljään.

- Anna Perho


Testaa, mikä autoilija olet!

Osallistuin hiljattain persoonallisuustestejä hyödyntävään koulutukseen. Testeissä tarkastellaan ihmisen luontaisia käyttäytymismalleja ja temperamenttia, joiden perusteella vaikkapa työtiimin jäsenet voidaan jakaa karkeasti nelikentälle, jonka sisältä löytyy yhteensä 21 erilaista profiilia.

Profiileja voidaan hyödyntää työelämässä monin tavoin. Testi auttaa ymmärtämään miksi työntekijä kukin käyttäytyy sillä tavoin kuin käyttäytyy, ja eri tavalla nelikenttään sijoittuvia tiimiläisiä kannattaa esimerkiksi kiittää ja palkita eri tavalla.

Nelikenttää tuijotellessa tulin ajatelleeksi, että myös autoilijat voidaan jakaa tälle kentälle.

Analyyttiset, erittelevät kuskit ovat niitä, jotka noudattavat liikennesääntöjä ja pitävät kummankin käden ratissa kiinni. Turvallisuutta ja riskittömyyttä rakastavina he eivät voi ymmärtää miksi toiset haluavat ottaa riskejä ja säätää vakionopeudensäätimen viisi kilometriä liian nopeaksi – rajoitushan kertoo, että tässä kuuluu ajaa tasan kahdeksaakymppiä!

Määrätietoiset, jyräävät kuskit noudattavat niin ikään sääntöjä, mutta kiireessä tai stressaantuneena he tuskastuvat edellä ajavan erittelevän kuskin hiturointiin eivätkä siedä virheitä. Niinpä he liimautuvat puskuriin ja huohottavat siellä niskaan: mene kotiisi harjoittelemaan, jos et kerran osaa päättää ajatko sataa vai yhdeksääkymmentäviittä! Määrätietoinen kuski haluaa aina hieman opettaa muita tiellä liikkujia, ja siksi käsimerkit kuuluvat usein hänen repertuaariinsa.

Kannattavat kuskit eivät ole vielä päässeet edes matkaan, sillä he keskustelevat edelleen siitä kuka ajaa kimppakyytiä tänään. Miellyttämiseen ja tasa-arvoisuuteen nojaavat yhdessä tekijät eivät mielellään aja itse, koska kuskin pitää olla vastuussa koko kuormasta. Tämä ihmistyyppi haluaa aina tehdä päätökset yhdessä muiden kanssa, ja jos se ei ole mahdollista, hän hyppää mieluiten bussiin, koska siellä reitti ja vauhti on päätetty jo etukäteen hänen puolestaan.

Edistävä kuski on teiden sankari, joka ajelee fiilispohjalta. Hän tuntee kyllä säännöt, mutta on usein sitä mieltä, että niistä voi hyvin joustaa. Edistäjä löytää vaivattomasti oikoreitin, kun pääväylä jumittaa, ja luovana ongelmanratkaisijana hän suvaitsee sooloilijoita muita paremmin. Paras tapa saada tämä kuski suuttumaan on istua apukuskin paikalle niuhottamaan.

Työelämässä jokainen tyyppi on yhtä tärkeä. Jos tiimin kaikki jäsenet ovat analyyttisia insinöörityyppejä tai keulivia visionäärejä, lopputulos ei ole optimaalinen.

Liikenteessäkin eri temperamentilla varustetut autoilijat pärjäävät keskenään, kunhan kukaan ei erehdy pitämään itseään ylivertaisesti parempana kuin muut.

- Anna Perho


Yksi ihmisen mielenterveyden kannalta oleellisista seikoista on näkökulman vaihtamisen taito. Tätä tarvitaan erityisesti tiukoissa paikoissa; silloin kun elämä ei ole omien toiveiden peili.

Arkikielessä tätä voitaisiin kutsua vaikkapa asennoitumiseksi. Emme läheskään aina pysty valitsemaan mitä meille tapahtuu, mutta voimme aina valita miten tapahtumiin asennoidumme. Tämä ajatus soveltuu erinomaisesti myös liikenteeseen ja tapaan, jolla asennoidumme siellä kanssa-autoilijoihin.

Kaksi ihmistä – tai autoilijaa – voi nähdä saman tilanteen tyystin eri näkökulmista. Toiselle lyhyt ohituspätkä on mahdollisuus, toiselle selkeä riski. Takanatulevan mielestä vilkku menee päälle liian myöhään, vaikka edessä oleva ajatteli laittavansa sen oikein hyvissä ajoin.

Liikenneraivokin perustuu monesti oletuksiin: edessä hituroivaa autoa kuljettaa taatusti satavuotias pappa, tietenkin nainen, autokoululainen tai juopunut kuski. Mutta ajattele jos ratissa onkin joku, joka on ensimmäistä kertaa ratissa hirvikolarin jälkeen? Tai mitä jos moottoritiellä törkeästi eteen kiilannut kuski olikin juuri saanut kuulla, että hänen puolisonsa on joutunut äkillisesti sairaalaan? Muuttuisiko suhtautumisesi siinä tapauksessa hyväksyvämmäksi?

Asennettaan voi pohtia tietenkin myös sitä kautta miten haluaisi itse tulla kohdelluksi liikenteessä. Jos olisit jalkaisin, olisiko sinusta miellyttävää, että autoilija pysähtyisi suojatien eteen ja näyttäisi ”anna mennä vaan”-merkkiä? Vai olisiko sinusta ok kohdata autoilija, joka uhmaa vanhoja keltaisia ja pui nyrkkiä pyöräilijöille?

Arkisen liikenneraivon takana vaikuttaa usein kiireisyyden tunne. Todellisuudessa aikaa säästyy vain harvoin niin paljon, että sillä olisi jotain todellista merkitystä kiireessä otettuihin riskeihin verrattuna. Tässäkin auttaa asenne: jos liikenne jumittaa, ulottuvillasi on kerrankin muutama hetki arvokasta omaa aikaa ajatella itselle tärkeitä asioita. Tai mahdollisuus soittaa puhelu, joka on odottanut jo pitkään. Kännykkä pursuilee sisältöä – ehkä voit kuunnella sieltä rakkainta radio-ohjelmaasi tai vaikka äänikirjaa.

Hermoille käyvä toiminta muuttuu mitättömäksi jos vertaa sitä johonkin oikeisiin ongelmiin. Jos vilkun huolimaton käyttö raivostuttaa, miten olisi nälkäongelma?

Pohjimmiltaan asenteen valitseminen on valtaa suhteessa käsillä olevaan tilanteeseen. Et valitse sitä mitä tapahtuu, mutta muuttamalla ajatustasi valitset miltä tilanne tuntuu. Käytä tätä supervoimaa, myös liikenteessä.

- Anna Perho 


Dunning-Kruger-efekti

Psykologiassa tunnetaan ilmiö, joka on nimetty keksijöidensä mukaan Dunning-Kruger-efektiksi. Kyseessä on ilmiö, jossa ihminen ei tiedä tietävänsä jotakin, mutta (tai juuri sen vuoksi) uskoo olevansa ko. asiassa poikkeuksellisen taitava.
Dunning ja Kruger kehittivät teoriaansa muun muassa erilaisin oppimiskokein, mutta uskon että he olisivat saaneet raflaavia tuloksia myös testaamalla autoilijoita.
Osa autoilijoista pitää itseään parempina kuin kaikki muut tiellä liikkujat yhteensä, vaikka riskinotosta päätellen heidän riskinarviointikykynsä on keskimääräistä huonompi.
Tyypillinen tilanne on jonossa ohittaminen: letka kulkee nopeusrajoituksen mukaisesti tietä, jossa on vain vähän ohitusmahdollisuuksia. Dunning-Kruger-tyyppi liimautuu ensin takapuskuriin ja roikkuu siinä kuin välitöntä huomiotasi kaipaava 3-vuotias. Lopulta hän kaasuttaa aggressiivisesti ohi halveksuen keltaisia viivoja ja liian lähelle tulevia vastaantulijoita.
Matka jatkuu jonossa yhden auton verran edempänä.
Sama ihminen tuskin kehtaisi ohittaa edellä olijoita vaikkapa lentokentän turvatarkastusjonossa aggressiivinen ilme naamalla ja kiroillen. Mutta autossa kuljettaja on omassa tilassaan, vähän kuin nimimerkin takana suojassa. Sieltä käsin on helpompi käyttäytyä huonosti.
Kun tunnen itse halua ottaa tyhmiä riskejä, yritän viedä ajatukseni ohittamisen tuomasta hetkellisestä tyydytyksestä valinnan seurauksiin. Useimmiten se, mikä tuntuisi parhaalta juuri nyt ei pidemmän päälle kannata. Tiedäthän: sekunti suussa, ikuisuus vyötäröllä.
Samaan tapaan mietin minuutin säästöä matkanteossa verrattuna siihen, että suistun vaikkapa kaistalta ja joudun odottamaan hinausautoa kaksi tuntia ja täyttämään vakuutuspapereita ja korjauttamaan autoa – tai jotain paljon pahempaa. Jokaiselle tekisi hyvää katsoa Youtubesta muutama video siitä mitä voi tapahtua, kun näpertää puhelinta samalla kun ajaa. (esim. tämä, joka todentaa osuvasti sen miten ihmisaivot eivät pysty keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaa).
Dunning-Krugerin testit osoittivat myös sen, että taidoistaan realistisen kuvan omaavat yksilöt ovat, noh, realisteja. Niinpä ne, jotka eivät aja lainkaan autoa tai ovat ajaneet vain vähän ovat paljon tietoisempia liikenteen riskeistä kuin kykyjään yliarvioivat yksilöt.
Kumpaa lajia sinä edustat?

-Anna Perho


Annan nuoruuden muistot nykypäivän teknologialla varustetuilla Mazdalla olisivat olleet ehkä hieman erilaisia... Katso video siitä miten Mazda6 pelastaa tilanteen.

Aja hiljaa lapsi nyt vaan

En koskaan tule unohtamaan ensimmäistä ajokertaani (vihdoinkin) onnistuneen inssiajon jälkeen. Hyppäsin punaiseen, neuvostoaikaiseen Skodaan ja ajoin 10 kilometrin matkan kotoa talleille, joissa vietin tuohon aikaan suurimman osan vapaa-ajastani.

Sellaisesta vapauden tunteesta saa nauttia vain harvoin.

Mietin tätä nyt, kun oma lapseni on saamassa ajokortin. Tapahtuma herättää minussa samanlaisia tunteita kuin lasten aikuistuminen muutenkin: vähän huolta ja paljon iloa. 

Oma ajelemiseni oli aluksi varmasti jotakuinkin kaoottista. Ikuisena sählääjänä onnistuin kolhimaan lukuisia autoja, ja abivuoden kuolemattomiin toteamuksiin kuului muun muassa toteamus ”mä oon muuten omasta mielestäni oppinut tosi hyvin peruuttamaan” sillä seurauksella, että Skodan kosketuksen tunsivat niin edessä kuin takanakin olleet autot.

Väitän silti oppineeni nopeasti tavoille, koska ajoin heti ensimmäisestä päivästä lähtien paljon. Hevosten kanssa kiersin Suomea ristiin rastiin uskollisella Mersun kuorma-autolla, joka oli sillä tavalla harvinainen hevosenkuljetusauto, että se harvoin hajosi.

Nuorena ajattelee kuitenkin olevansa kuolematon, niinpä riskinotto (ohitanpa nyt tuon edessä ajelevan 32-vuotiaan mummon tällä tonnin painoisella hevosautolla sohjoisen kaistan kautta) ja tietynlainen huolettomuus kuuluivat kyllä repertuaariin.

Sitten kävi kuten aina käy: sain omia lapsia, ja tietynlainen huolettomuus katosi kokonaan. En tarkoita, että ajamisesta olisi tullut ankeaa. Päinvastoin, autossa oleminen on usein vanhemman parasta aikaa: vauvat nukahtavat turvaistuimeen, teiniin saa vihdoin kontaktin, koska ei istuta silmäkkäin vaan vierekkäin.

Mutta ajattelen jokaista ohitusta tehdessäni onko tämä varmasti hyödyllistä. Onko tärkeämpää olla kotona 40 sekuntia aikaisemmin vai ylipäätään olla kotona?

Vaikka autokoulua on vielä jäljellä, olen jo aloittanut päivittelyn ja varoittelun. Hiljaa sitten. Älä tekstaa sitten.

Ajathan kotiin sitten.

- Anna Perho


Minä, auto ja superarki

Minulta kysytään usein miten ehdin tehdä niin paljon asioita kuin teen. Avaintekijöitä on kolme. Arkeni mahdollistajat ovat:

1) Perhe.
2) Paperikalenteri.
3) Auto.

Perheeni, johon kuuluu mies, kaksi teini-ikäistä lasta ja (ihana) koira, pitää jalkani maan pinnalla kertomalla säännöllisin väliajoin millä tavalla olen viime aikoina ollut aivan erityisen nolo. He kestävät minua urheasti, vaikka olenkin paljon omissa maailmoissani ja kärsin keskivakavasta tiskipöydän pyyhkimisneuroosista.

Jos haluatte nähdä naisen romahtavan, polttakaa kalenterini. Paperikalenteri on aivojeni ulkoinen kovalevy sekä aikaansaannosten personal trainer: missä ja milloin ovat kysymyksiä, jotka saavat asiat tapahtumaan. En luota digikalentereihin – paperista ei koskaan lopu akku.

Autolla pääsee paikasta toiseen silloin kun pitää. Kun elää minuuttiaikataulussa (tiedän tällä hetkellä vartin tarkkuudella missä olen minäkin ajankohtana seuraavan kymmenen päivän aikana), luotettavuus autoiluhommissa on keskeisen tärkeää. Melkein yhtä tärkeää kuin hyvin muotoiltu kahvimukiteline (kahvi – mahdollistaja numero neljä).

* * *

Ensimmäinen auto oli mummini vanha Skoda, jonka talviseen käynnistymisprosenttiin verrattuna lottovoitto oli varsin todennäköinen. Sen pohjassa oli reikä, jonka tosin sai kurakeleillä peitettyä pyyhkeellä. Modernina lisävarusteena autossa oli radio.

Sen jälkeen rattikäsieni läpi on liukunut lukuisia, toinen toistaan epäluotettavampia puoliromuja. Voin siis todella sanoa tuntevani kiitollisuutta nykyistä Mazda CX-3:ani kohtaan, kun se hurahtaa valppaasti käyntiin jokaisena arkiaamuna klo 5.15.

Siirtymä kotipihasta Sanomatalolle on minulle täyttä mindfullnesia. Kahvi, podcast tai äänikirja (En muuten enää koskaan suostu hankkimaan autoa, jossa ei ole bluetoothin kautta toimivaa audiojärjestelmää. Se on ratkaissut pitkäaikaisen haaveeni siitä, että voisin ajaa autoa ja lukea samaan aikaan.) ja hiljainen kaupunki asettavat minut monena aamuna erittäin luovaan tilaan.

Vielä illalla mietityttänyt asia loksahtaa kohdalleen. Uudet ajatukset versovat jostain alitajunnan takaa. Käyn mielessäni läpi alkavan päivän: mitä haluan saada tänään aikaiseksi? Mikä on tänään tärkeää? Vaikka kaikki on matkan jälkeen vasta edessä, tunnen itseni inspiroituneeksi ja hyvin valmistautuneeksi.

Auton ajaminen onkin yhdellä tapaa meditatiivista tekemistä. Mielen on oltava liikenteen suhteen kevyesti keskittyneessä tilassa, mutta tasaisessa ajossa kapasiteettia liikenee myös ajatustyöhön.

Tien päällä oleminen ei edusta minulle ajan tuhlaamista, vaan sen hyödyntämistä ja hyvän arjen mahdollistamista.

- Anna Perho


Onnellistenajokoululaiset briiffissä

Mitäpä jos?

Onnellisten ajokoulun viimeinen opetussessio alkoi kuumottavissa merkeissä. Söimme oman ryhmäni kanssa lounasta ja kuulimme samalla raflaavaa renkaiden ulvontaa legendaariselta Ahveniston moottoriradalta, jossa Akin ryhmä jahtasi ennätysaikaa autoslalom-radalla.
Joutuisimme itse pian saman tehtävän ääreen: pujottelemaan radalle asetettujen keilojen välistä kelloa vastaan. En sinänsä jännitä autolla ajamista, mutta äänten synnyttämä mielikuva kouraisi vatsan pohjaa. Mielessä välähteli ajatuksia tyyliin ”et varmaan selviä siitä” ja ”törmäät varmasti kaiteeseen”.

Mutta koska radalta vähin äänin häipyminen ei ollut vaihtoehto, päätin hyödyntää asioita, joita tiedän uskomuksista ja toimintaamme rajoittavista ajatuksista.

Vaikka emme itse aina ehdi ymmärtää sitä, monet tunteistamme ovat ajatustemme tuotteita. Esimerkiksi Ahvenistolle tullessa mieleni ehti luoda kuvan, jossa auto riistäytyy ulos radalta. Ajatus puolestaan herätti lievän pelon tunteen: mitä jos minulle tapahtuu jotain?
Mitä jos-alkuiset kysymykset ovatkin mitä parhaimpia avustajia, jos haluat saada itsesi huolestuneeseen ja pelokkaaseen mielentilaan.
Onnettomuuksia maalailevan mitäjos-ajattelun sijaan pelkääjän tai jännittäjän kannattaa kysyä itseltään seuraavat kysymykset:

  1. Mitä todisteita minulla on uskomukselleni?
  2. Ovatko pelkäämäni asiat aina totta?
  3. Edistääkö tämä uskomus mielenrauhaani tai hyvinvointiani?
  4. Radalla ennen omaa ajovuoroa vastasin itselleni näin:
    1. Autourheilusta tutut onnettomuusuutiset toki ovat tosia, mutta Akin ryhmä joka ajoi meitä ennen ei ollut minkäänlaisissa vaikeuksissa. Päinvastoin heillä tuntui olleen todella hauskaa. Ei myöskään tuntunut todennäköiseltä, että meidät olisi maallikoina asetettu sellaisen tehtävän eteen, joka olisi aidosti vaarallinen.
    2. Autolla ajamiseen liittyy aina jonkinasteinen riski, mutta tilastollisesti se on hyvin pieni. Eli ei, uskomus ajamisesta pahimman tapahtumisesta ei ole aina totta.
    3. Pahimman pelkääminen pilaisi koko päivän ja estäisi nauttimasta hauskasta rata-ajosta.

Uskomusten ja huolestuneen sisäisen äänen valloilleen päästäminen voi pahimmillaan rajoittaa elämäämme todella pahasti. Siksi negatiivisiin ajatuskierteisiin kannattaa tarttua aktiivisesti.

Itsehoitona voit kokeilla esimerkiksi uskomuksen korvaaminen vakuuttelulla. Kerro itsellesi, että osaat ajaa autoa – olethan ajanut aiemminkin ilman katastrofeja. Tutustu tilastoihin ja harjoittele ajamista rauhallisissa olosuhteissa. Tieto ja taitojen kartuttaminen ovat keskeisiä ajopelon hälventäjiä.

Ja tärkeintä: sen sijaan että ajattelisit jatkuvasti ”mitä jos nyt tapahtuu jotain”, ajattele ”Mitä jos mitään ei tapahdukaan?”

Pujottelu keilojen välissä osoittautuivat parin hermostuneen kokeilukierroksen jälkeen erittäin hauskaksi. Pelko suli sitä mukaan kun tehtävä tuli tutuksi, ja aloin luottaa siihen että minä vien autoa eikä se minua.

Autoslalomin jälkeen hymy oli herkässä!
Kokemus muistuttikin kaikkein tärkeimmästä pelkoihin liittyvästä asiasta: niitä kannattaa lähestyä avoimin ja analyyttisin mielin, sillä pahimmillaan turhat pelot estävät meitä tekemästä asioita, jotka tuovat sisältöä elämäämme tai ovat muuten hauskoja. Kuten autoslalom.

- Anna Perho


Pelko ei ole luonnonvoima

Ensimmäinen onnellisten ajokoulu on takana. Iltapäivä sisälsi teoriaa, käytäntöä sekä ajokokeen, jossa simuloitiin inssiajoa.

Harrastin nuorempana kilparatsastusta. Se on vaikea taitolaji, jossa neuvotellaan 500-kiloisen kilpakumppanin kanssa kovassa vauhdissa ylitetäänkö este tästä vai 30 cm tuonnempaa. Jotain samaa siis kuin autoilussa, joskin auton hyvä puoli on se, että sillä ei ole omaa tahtoa.

Noiden vuosien perusteella tiedän, että mikään ei huonontanut suoritusta enempää kuin pelko. Jos alitajuntaa kaihersi verryttelyalueella pienikin epävarmuus siitä, että edessä oleva tehtävä on liian vaikea, suoritus oli epäonnistunut jo ennen kuin se oli alkanut.

Samanlainen tunne vaivaa autoilijaa, joka pelkää ajamista. Tiedän sen, koska olen joskus ollut pelokas autoilija. Muistan esimerkiksi tilanteen, jossa jouduin ajamaan aamuruuhkaisen Kööpenhaminan läpi kohti Etelä-Ruotsia, tuttavan kalliilla laina-autolla.

”Sano heipat Volvollesi, Fia”, sanoin ennen kuin lähdin kalpeana ajamaan kohti Kööpenhaminan keskustaa.

Reissu sujui loppujen lopuksi hyvin, mutta en missään tapauksessa halua hypätä auton rattiin samalla fiiliksellä.

Miksi?

Koska pelkäävän ihmisen suorituskyky alenee ja hän alkaa kiinnittää huomiota vääriin asioihin. Selvitäkseen liikenteestä ihmisen pitäisi pystyä ajattelemaan jotakuinkin selkeästi, ja melko yksinkertaisia asioita, mutta pelko laittaa ihmisen miettimään lähinnä fyysistä henkiinjäämistä, joka ei ole ajotilanteessa kuitenkaan paras tapa selvitä. Järkevintähän olisi olla valppaana muun liikenteen suhteen ja toimia oppimiensa liikennesääntöjen mukaan.

Niinpä lopputuloksena saattaa olla ratin takana tärisevä ihminen, joka pelkonsa vuoksi ottaa äärimmäisiä riskejä, ajaa risteykseen käytännössä silmät kiinni, koska kauhu on ottanut vallan.

Siksi ajaessa, kuten muussakin elämässä, pelot pitäisi ottaa käsittelyyn. Toisin kuin usein uskomme, pelko ei ole luonnonvoima, vaan fysiologinen ja psykologinen asiakokonaisuus, johon pystyy vaikuttamaan kunhan siitä ensin tulee tietoiseksi.

* * *
Myös valmentajilla on suuri merkitys pelkojen taltuttamisessa.

Minulla oli ratsastusvuosien varrella monenlaisia valmentajia: armeijasta oppinsa ammentaneita huutajia, sarkasmia viljeleviä nolaajia, kirjanoppineita tiukkiksia sekä pedagogisesti taitavia opettaja, joiden pelkkä olemus viestitti että tästä selvitään.

Ne opettajat, joiden tunneilla joutui pelkäämään epäonnistumisia olivat opettajia, joilta en luultavasti oppinut juuri mitään, paitsi virheiden välttelyn. Hyvät valmentajat taas saivat korvien välin vapautumaan ja keskittymään opetustilanteessa oleelliseen, eli siihen miten suoritusta voisi parantaa itsevarmuutta kohottaen.

Erinomainen esimerkki tästä opetustyylistä oli Minnan vetämä peruutustuokio. Teimme kokeessa taskuparkkeerauksen, peruutimme ahtaaseen ruutuun ja käänsimme autoa pienessä tilassa. Vaikka jokaisella oli pieniä vaikeuksia, Minnan rauhallinen ja vain onnistumisiin keskittyvä tyyli loi jatkuvasti uskoa siihen, että auto tulee lopulta loksahtamaan ruutuun ilman katastrofeja.

Itselleni jäi erityisesti mieleen neuvo pysäyttää auto paikoilleen ratin vääntelyn ajaksi. Se vie vain muutamia sekunteja sen sijaan, että auto liukuisi taaksepäin samalla kun rattia veivaa, joka johtaisi siihen että kaikki pitäisi aloittaa alusta.

Eli vaikka takana olevat autoilijat luovat painetta ja nolatuksi tulemisen pelkoa, tilanteessa kannattaa vetää henkeä ja tehdä tarvittavat manööverit kuten on opetettu. Eli vielä yksinkertaisemmin: pelko hälvenee, kun keskityt siihen mitä tapahtuu juuri nyt etkä siihen mitä hetken päästä saattaa tapahtua (takana olevat suuttuvat, en varmasti saa autoa ruutuun, kolhin jotakuta, minulle nauretaan…)

* * *

Paras osoitus siitä, että harjoitus sujui hyvin olivat vapautuneet ilmeet peruuttelun ja ajokokeen jälkeen. Virheitä tuli, mutta kenenkään suoritus ei lamaantunut tai muuttunut fiaskoksi.

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

(Kirjoituksessa on käytetty lähteenä Henkka Hyppösen kirjaa Pelon Hinta, Tammi 2014)

- Anna 


Ajan, siis olen vapaa

Muistan edelleen ensimmäisen kerran kun ajoin yksin autoa. Olin 18-vuotias ja körötin pikkuruisella Skodalla (jossa oli apukuskin puoleinen jalkamatto peitti pohjassa olevan reiän, eikä ovia saanut pakkasella kiinni) tallille ratsastustunnille. Olin huumaantunut vapauden tunteesta. Sitä voisi ajaa vaikka minne, ilman kenenkään apua!

Asuin maalla, josta viimeinen bussi kohti kaupunkia lähti neljältä iltapäivällä. Siksi tuntui satumaiselta, että olin yhtäkkiä kaikista aikatauluista vapaa.

Olen sittemmin viettänyt autossa arviolta kymmeniä tuhansia tunteja, useimmiten yksin. Sinänsä monotoninen ajaminen on minulle mielenkiintoista omaa aikaa, juuri sellaista minkä puuttumista moni valittelee. Ajattelen autossa omiani, joskus ihan ääneenkin. Kuuntelen musiikkia ja podcasteja, juttelen kavereiden kanssa puhelimessa tai nautin vain siitä, että juuri nyt en voi tehdä mitään muuta.

Tärkeintä on kuitenkin edelleen vapaus liikkua minne haluan ja milloin haluan.

Kun aloitimme Onnellisten ajokoulu kakkosen suunnittelun, ajatuksissani olivat ne monet ystäväni, jotka syystä tai toisesta ovat luopuneet ajamisesta kokonaan, tai ainakin välttelevät sitä viimeiseen asti. Yksi tuttava ajaa vain, jos tietää, ettei joudu peruuttamaan (tämä onnistuu isoilla parkkipaikoilla, joissa auton saa parkkeerattua siten, että voit ajaa vain eteenpäin). Toinen ei aja moottoritiellä. Kolmas ei halua missään tapauksessa liikennevaloihin.

Ymmärrän heitä hyvin. Olen itsekin aikanaan jännittänyt kaupungissa ajamista. Kun muutin pääkaupunkiseudulle, tein mieluummin mitä tahansa muuta kuin ajoin Helsingin keskustassa. Raitiovaunut, liikenteen tempo, liikennevalot ja yksisuuntaiset pelottivat.

Lopulta turhauduin omaan jännittämiseeni ja kaiken hankaloitumiseen. Päätin, että alan vain ajaa välittämättä siitä mitä muissa autoissa istuvat mahdollisesti ajattelevat. Odotin kiukkuisten torventöräysten kakofoniaa. Mutta mitä tapahtui? Ei mitään. Autoilijat antoivat tietä, kunnioittivat vilkun käyttöä ja odottivat kärsivällisesti, kun veivasin autoa tuskan hiessä taskuparkkiin.

Suurin osa peloistamme onkin mielikuvitusta. Luomme uhkaavia tulevaisuudenkuvia ja varaudumme pahimpaan, vaikka useimmiten todennäköisempää on, että mitään kovin kamalaa ei tapahdu, jos kääntyy valoristeyksessä oikealle.

Pelot ovat silti kokijalleen täyttä totta, eikä niitä pidä väheksyä. Paitsi käytännön harjoittelu, myös vaihtoehtoisten mielikuvien kehittäminen auttaa pelkääjää. Voiko olla mahdollista, että en ajakaan kolaria? Onko tosiaan niin, että en huomaa punaisten valojen vaihtumista? Milloin ajoin autoa niin, että mitään pahaa ei tapahtunut?

Minun porukallani Onnellisten ajokoulussa on kyse juuri tästä; negatiivisten tulevaisuudenkuvien vaihtamisesta neutraaleihin - tai jopa positiivisiin.

Ajaminen on vapautta, ja vapaus on valtaa omaan elämään. Siksi Onnellisten ajokoulu, osa kaksi!

-Anna