Mitäpä jos?

Onnellistenajokoululaiset briiffissä
Onnellisten ajokoulun viimeinen opetussessio alkoi kuumottavissa merkeissä. Söimme oman ryhmäni kanssa lounasta ja kuulimme samalla raflaavaa renkaiden ulvontaa legendaariselta Ahveniston moottoriradalta, jossa Akin ryhmä jahtasi ennätysaikaa autoslalom-radalla.
Joutuisimme itse pian saman tehtävän ääreen: pujottelemaan radalle asetettujen keilojen välistä kelloa vastaan. En sinänsä jännitä autolla ajamista, mutta äänten synnyttämä mielikuva kouraisi vatsan pohjaa. Mielessä välähteli ajatuksia tyyliin ”et varmaan selviä siitä” ja ”törmäät varmasti kaiteeseen”.

Mutta koska radalta vähin äänin häipyminen ei ollut vaihtoehto, päätin hyödyntää asioita, joita tiedän uskomuksista ja toimintaamme rajoittavista ajatuksista.

Vaikka emme itse aina ehdi ymmärtää sitä, monet tunteistamme ovat ajatustemme tuotteita. Esimerkiksi Ahvenistolle tullessa mieleni ehti luoda kuvan, jossa auto riistäytyy ulos radalta. Ajatus puolestaan herätti lievän pelon tunteen: mitä jos minulle tapahtuu jotain?
Mitä jos-alkuiset kysymykset ovatkin mitä parhaimpia avustajia, jos haluat saada itsesi huolestuneeseen ja pelokkaaseen mielentilaan.
Onnettomuuksia maalailevan mitäjos-ajattelun sijaan pelkääjän tai jännittäjän kannattaa kysyä itseltään seuraavat kysymykset:

  1. Mitä todisteita minulla on uskomukselleni?
  2. Ovatko pelkäämäni asiat aina totta?
  3. Edistääkö tämä uskomus mielenrauhaani tai hyvinvointiani?
  4. Radalla ennen omaa ajovuoroa vastasin itselleni näin:
    1. Autourheilusta tutut onnettomuusuutiset toki ovat tosia, mutta Akin ryhmä joka ajoi meitä ennen ei ollut minkäänlaisissa vaikeuksissa. Päinvastoin heillä tuntui olleen todella hauskaa. Ei myöskään tuntunut todennäköiseltä, että meidät olisi maallikoina asetettu sellaisen tehtävän eteen, joka olisi aidosti vaarallinen.
    2. Autolla ajamiseen liittyy aina jonkinasteinen riski, mutta tilastollisesti se on hyvin pieni. Eli ei, uskomus ajamisesta pahimman tapahtumisesta ei ole aina totta.
    3. Pahimman pelkääminen pilaisi koko päivän ja estäisi nauttimasta hauskasta rata-ajosta.

Uskomusten ja huolestuneen sisäisen äänen valloilleen päästäminen voi pahimmillaan rajoittaa elämäämme todella pahasti. Siksi negatiivisiin ajatuskierteisiin kannattaa tarttua aktiivisesti.

Itsehoitona voit kokeilla esimerkiksi uskomuksen korvaaminen vakuuttelulla. Kerro itsellesi, että osaat ajaa autoa – olethan ajanut aiemminkin ilman katastrofeja. Tutustu tilastoihin ja harjoittele ajamista rauhallisissa olosuhteissa. Tieto ja taitojen kartuttaminen ovat keskeisiä ajopelon hälventäjiä.

Ja tärkeintä: sen sijaan että ajattelisit jatkuvasti ”mitä jos nyt tapahtuu jotain”, ajattele ”Mitä jos mitään ei tapahdukaan?”

Pujottelu keilojen välissä osoittautuivat parin hermostuneen kokeilukierroksen jälkeen erittäin hauskaksi. Pelko suli sitä mukaan kun tehtävä tuli tutuksi, ja aloin luottaa siihen että minä vien autoa eikä se minua.

Autoslalomin jälkeen hymy oli herkässä!
Kokemus muistuttikin kaikkein tärkeimmästä pelkoihin liittyvästä asiasta: niitä kannattaa lähestyä avoimin ja analyyttisin mielin, sillä pahimmillaan turhat pelot estävät meitä tekemästä asioita, jotka tuovat sisältöä elämäämme tai ovat muuten hauskoja. Kuten autoslalom.

- Anna Perho


Nainen ratissa

Tällä kertaa Onnellisten ajokoulu vei minut Hämeenlinnaan Ahveniston moottoriradalle. Täytyy myöntää, että en aluksi ollut kuin kala vedessä. Kyseessä oli nimittäin elämäni toinen kerta moottoriradalla. Ensimmäinen kerta vuonna 2006 toi mukanaan porttikiellon Circuit Park Zandvoortin radalle Hollannissa. Kerronpa aluksi, mitä silloin tapahtui.

Kaikki lähti liikkeelle Matti Kyllösen puhelinsoitosta eräänä tiistaisena iltapäivänä. Kyllönen tuotti Canal+ kanavalle DTM-lähetyksiä ja selostajaguru tarvitsi nopealla aikataululla Hollannin reissulle varikkotoimittajan. Monenlaisia urheilujuttuja olen elämäni aikana toimittanut, mutta moottoriurheilusta kokemukseni olivat hyvin rajalliset. Tai siis niitä ei ollut. Ennen kuin huomasinkaan, istuin lentokoneessa Matti Kyllösen ja J.J. Lehdon kanssa, määränpäänä Zandvoortin DTM-kilpailu.

Luonnollisesti kyselin rautaisilta ammattilaisilta kaikki mahdolliset vinkit, miten varikolla tulee toimia ja minkälaista sisältöä sieltä halutaan lähetykseen. Olennaisinta oli saada mahdollisimman nopeasti kommentteja, mikäli kuskit joutuivat jättämään kisan kesken. Minä poika tein työtä käskettyä ja juuri siinä se kohtalokas virhe olikin.

Kuinka ollakaan, sarjan suurin tähti, formula ykkösten kaksinkertainen maailmanmestari Mika Häkkinen joutui kesken kisan ajamaan varikkopilttuuseen. Innokkaana toimittajana säntäsin välittömästi Häkkisen perään ja sain mieheltä kommentit suoraan lähetykseen, ennen kuin rattimies oli ehtinyt edes nousta autosta. Haastattelu sujui hyvin, mutta välittömästi juttutuokion jälkeen tallin mediasuhteista vastaava mies tuli naama Ferrarin punaisena huutamaan minulle, että näin ei todellakaan saa toimia. Toimittajilla ei ole kuulemma mitään asiaa tallin pyhimpään. Mies sanoi pitävänsä henkilökohtaisesti huolen, että en enää ikinä tee yhtään juttua varikolta. Itselleni on jäänyt epäselväksi, minkälaisiin toimenpiteisiin mediaupseeri ryhtyi, sillä tajusin itsekin, että kyseinen varikkotoimittajan pesti oli itselleni ensimmäinen ja viimeinen. Ei ollut niin sanotusti mun pala kakkua.

Tämän pitkän alustuksen jälkeen ymmärrätte, että astelin hieman epävarmoin askelin Ahveniston asfalttia Minna Sillankorvan ja Jiri Katteluksen oppiin. Kiitos opettajien, olo tuntui kuitenkin nopeasti kotoisalta ja Mazda kakkosen rattiin päästyäni tunsin hyvin nopeasti itseni vähintään DTM-kuskiksi. Samalla huomasin, että vanha kilpailuviettini roihahti liekkiin.

Harjoittelimme autoslalomia, eli pujottelimme mahdollisimman kovilla nopeuksilla porttien ja kartioiden välistä. Hauskan kisailun varjolla pääsimme harjoittelemaan autonkäsittelyä, nopeita väistöliikkeitä ja jarrutuksia kovissa nopeuksissa. Eli siis taitoja, joita ei toivon mukaan tarvitse koskaan liikenteessä käyttää, mutta joiden hallitseminen voi pelastaa ihmishenkiä.

Kyseisen ajopäivän jälkeen uskallan sanoa olevani taas hieman parempi kuski. En pelkästään taidoiltani, vaan myös asenteeltani. Kävi nimittäin selväksi, että vaikka ensin olin mielestäni valmis kilpakuski, olin lopulta kuitenkin vain pelkkä sunnuntaiautoilija. Päivän nopeimman ajan kellotti hiljainen ja rauhallinen Piia. Mietin taas, kuinka ennakkoluuloisesti me miehet usein liikenteessä käyttäydymme naisia kohtaan. Tervemenoa äijät kokeilemaan Piian kanssa radalle. Voi käydä niin kuin allekirjoittaneelle. Jää luu käteen, kun nainen ratissa näyttää miten ajetaan.

- Aki Linnanahde


Omat valinnat

Kokoonnuimme onnellisen porukkamme kanssa vähän toisenlaisissa merkeissä lounasravintolassa. Halusimme demonstroida huonoa liikennekäyttäytymistä ihan arkipäiväisessä lounashetkessä. Minä ja pariskuntaa näytelleet mies ja nainen olimme juonessa mukana, mutta muu porukka ei osannut aavistaa mitään, kuten ohessa olevasta videosta voit todeta.

Kirjoitan tätä tekstiä juhannusaaton aattona ja ulkona tulee vettä kuin aisaa. Juhannuksen menoliikenne on kohta kiivaimmillaan ja voin vain kuvitella, kuinka paljon kiilauksia ja keskisormen heilutteluja Lahdentien ruuhkassa tullaan näkemään. Se on muuten kumma juttu, että tuolla liikenteen seassa huono käyttäytyminen on jotenkin sallitumpaa. Ravintolassa ihmiset katsoivat todella paheksuen sitä urpoilua, jota perheen iskä kohta tuolla tien päällä taas tekee.

Jäin pohtimaan, minkälainen rattiraivoaja minä itse olen? En koe olevani mikään raivotautinen doobermanni, mutta onhan mullakin useamman kerran palanut käpy edessä hidastelevaan autoon. Varsinkin juhannusruuhkassa, kun ensin on pitänyt tehdä pikakelauksella työpäivä pois alta, että ehtii ajoissa tien päälle. Siihen kun lisätään päälle kiukuttelevat lapset, niin keitto alkaa herkästi kiehua kattilasta yli.

Viime juhannuksena tein tietoisen ratkaisun ja lähdin vasta aattoaamuna kohti juhannusmökkiä. Hyvät yöunet alla, ei työstressiä päällä ja merkittävästi vähemmän liikennettä tietä tukkimassa. Kuinka ollakaan pipo ei kiristänyt päätä, vaikka toki kylmästä säästä johtuen sellainen päästä löytyikin. Havaintoni oli, että omilla valinnoilla voi vaikuttaa omaan liikennekäyttäytymiseensä ja tehdä näin kanssamatkustajillekin mukavamman juhannuksen. Niin omassa autossa, kuin myös muissa autoissa. Suosittelen.

- Aki Linnanahde


Pelko ei ole luonnonvoima

Ensimmäinen onnellisten ajokoulu on takana. Iltapäivä sisälsi teoriaa, käytäntöä sekä ajokokeen, jossa simuloitiin inssiajoa.

Harrastin nuorempana kilparatsastusta. Se on vaikea taitolaji, jossa neuvotellaan 500-kiloisen kilpakumppanin kanssa kovassa vauhdissa ylitetäänkö este tästä vai 30 cm tuonnempaa. Jotain samaa siis kuin autoilussa, joskin auton hyvä puoli on se, että sillä ei ole omaa tahtoa.

Noiden vuosien perusteella tiedän, että mikään ei huonontanut suoritusta enempää kuin pelko. Jos alitajuntaa kaihersi verryttelyalueella pienikin epävarmuus siitä, että edessä oleva tehtävä on liian vaikea, suoritus oli epäonnistunut jo ennen kuin se oli alkanut.

Samanlainen tunne vaivaa autoilijaa, joka pelkää ajamista. Tiedän sen, koska olen joskus ollut pelokas autoilija. Muistan esimerkiksi tilanteen, jossa jouduin ajamaan aamuruuhkaisen Kööpenhaminan läpi kohti Etelä-Ruotsia, tuttavan kalliilla laina-autolla.

”Sano heipat Volvollesi, Fia”, sanoin ennen kuin lähdin kalpeana ajamaan kohti Kööpenhaminan keskustaa.

Reissu sujui loppujen lopuksi hyvin, mutta en missään tapauksessa halua hypätä auton rattiin samalla fiiliksellä.

Miksi?

Koska pelkäävän ihmisen suorituskyky alenee ja hän alkaa kiinnittää huomiota vääriin asioihin. Selvitäkseen liikenteestä ihmisen pitäisi pystyä ajattelemaan jotakuinkin selkeästi, ja melko yksinkertaisia asioita, mutta pelko laittaa ihmisen miettimään lähinnä fyysistä henkiinjäämistä, joka ei ole ajotilanteessa kuitenkaan paras tapa selvitä. Järkevintähän olisi olla valppaana muun liikenteen suhteen ja toimia oppimiensa liikennesääntöjen mukaan.

Niinpä lopputuloksena saattaa olla ratin takana tärisevä ihminen, joka pelkonsa vuoksi ottaa äärimmäisiä riskejä, ajaa risteykseen käytännössä silmät kiinni, koska kauhu on ottanut vallan.

Siksi ajaessa, kuten muussakin elämässä, pelot pitäisi ottaa käsittelyyn. Toisin kuin usein uskomme, pelko ei ole luonnonvoima, vaan fysiologinen ja psykologinen asiakokonaisuus, johon pystyy vaikuttamaan kunhan siitä ensin tulee tietoiseksi.

* * *
Myös valmentajilla on suuri merkitys pelkojen taltuttamisessa.

Minulla oli ratsastusvuosien varrella monenlaisia valmentajia: armeijasta oppinsa ammentaneita huutajia, sarkasmia viljeleviä nolaajia, kirjanoppineita tiukkiksia sekä pedagogisesti taitavia opettaja, joiden pelkkä olemus viestitti että tästä selvitään.

Ne opettajat, joiden tunneilla joutui pelkäämään epäonnistumisia olivat opettajia, joilta en luultavasti oppinut juuri mitään, paitsi virheiden välttelyn. Hyvät valmentajat taas saivat korvien välin vapautumaan ja keskittymään opetustilanteessa oleelliseen, eli siihen miten suoritusta voisi parantaa itsevarmuutta kohottaen.

Erinomainen esimerkki tästä opetustyylistä oli Minnan vetämä peruutustuokio. Teimme kokeessa taskuparkkeerauksen, peruutimme ahtaaseen ruutuun ja käänsimme autoa pienessä tilassa. Vaikka jokaisella oli pieniä vaikeuksia, Minnan rauhallinen ja vain onnistumisiin keskittyvä tyyli loi jatkuvasti uskoa siihen, että auto tulee lopulta loksahtamaan ruutuun ilman katastrofeja.

Itselleni jäi erityisesti mieleen neuvo pysäyttää auto paikoilleen ratin vääntelyn ajaksi. Se vie vain muutamia sekunteja sen sijaan, että auto liukuisi taaksepäin samalla kun rattia veivaa, joka johtaisi siihen että kaikki pitäisi aloittaa alusta.

Eli vaikka takana olevat autoilijat luovat painetta ja nolatuksi tulemisen pelkoa, tilanteessa kannattaa vetää henkeä ja tehdä tarvittavat manööverit kuten on opetettu. Eli vielä yksinkertaisemmin: pelko hälvenee, kun keskityt siihen mitä tapahtuu juuri nyt etkä siihen mitä hetken päästä saattaa tapahtua (takana olevat suuttuvat, en varmasti saa autoa ruutuun, kolhin jotakuta, minulle nauretaan…)

* * *

Paras osoitus siitä, että harjoitus sujui hyvin olivat vapautuneet ilmeet peruuttelun ja ajokokeen jälkeen. Virheitä tuli, mutta kenenkään suoritus ei lamaantunut tai muuttunut fiaskoksi.

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

(Kirjoituksessa on käytetty lähteenä Henkka Hyppösen kirjaa Pelon Hinta, Tammi 2014)

- Anna 


Ajan, siis olen vapaa

Muistan edelleen ensimmäisen kerran kun ajoin yksin autoa. Olin 18-vuotias ja körötin pikkuruisella Skodalla (jossa oli apukuskin puoleinen jalkamatto peitti pohjassa olevan reiän, eikä ovia saanut pakkasella kiinni) tallille ratsastustunnille. Olin huumaantunut vapauden tunteesta. Sitä voisi ajaa vaikka minne, ilman kenenkään apua!

Asuin maalla, josta viimeinen bussi kohti kaupunkia lähti neljältä iltapäivällä. Siksi tuntui satumaiselta, että olin yhtäkkiä kaikista aikatauluista vapaa.

Olen sittemmin viettänyt autossa arviolta kymmeniä tuhansia tunteja, useimmiten yksin. Sinänsä monotoninen ajaminen on minulle mielenkiintoista omaa aikaa, juuri sellaista minkä puuttumista moni valittelee. Ajattelen autossa omiani, joskus ihan ääneenkin. Kuuntelen musiikkia ja podcasteja, juttelen kavereiden kanssa puhelimessa tai nautin vain siitä, että juuri nyt en voi tehdä mitään muuta.

Tärkeintä on kuitenkin edelleen vapaus liikkua minne haluan ja milloin haluan.

Kun aloitimme Onnellisten ajokoulu kakkosen suunnittelun, ajatuksissani olivat ne monet ystäväni, jotka syystä tai toisesta ovat luopuneet ajamisesta kokonaan, tai ainakin välttelevät sitä viimeiseen asti. Yksi tuttava ajaa vain, jos tietää, ettei joudu peruuttamaan (tämä onnistuu isoilla parkkipaikoilla, joissa auton saa parkkeerattua siten, että voit ajaa vain eteenpäin). Toinen ei aja moottoritiellä. Kolmas ei halua missään tapauksessa liikennevaloihin.

Ymmärrän heitä hyvin. Olen itsekin aikanaan jännittänyt kaupungissa ajamista. Kun muutin pääkaupunkiseudulle, tein mieluummin mitä tahansa muuta kuin ajoin Helsingin keskustassa. Raitiovaunut, liikenteen tempo, liikennevalot ja yksisuuntaiset pelottivat.

Lopulta turhauduin omaan jännittämiseeni ja kaiken hankaloitumiseen. Päätin, että alan vain ajaa välittämättä siitä mitä muissa autoissa istuvat mahdollisesti ajattelevat. Odotin kiukkuisten torventöräysten kakofoniaa. Mutta mitä tapahtui? Ei mitään. Autoilijat antoivat tietä, kunnioittivat vilkun käyttöä ja odottivat kärsivällisesti, kun veivasin autoa tuskan hiessä taskuparkkiin.

Suurin osa peloistamme onkin mielikuvitusta. Luomme uhkaavia tulevaisuudenkuvia ja varaudumme pahimpaan, vaikka useimmiten todennäköisempää on, että mitään kovin kamalaa ei tapahdu, jos kääntyy valoristeyksessä oikealle.

Pelot ovat silti kokijalleen täyttä totta, eikä niitä pidä väheksyä. Paitsi käytännön harjoittelu, myös vaihtoehtoisten mielikuvien kehittäminen auttaa pelkääjää. Voiko olla mahdollista, että en ajakaan kolaria? Onko tosiaan niin, että en huomaa punaisten valojen vaihtumista? Milloin ajoin autoa niin, että mitään pahaa ei tapahtunut?

Minun porukallani Onnellisten ajokoulussa on kyse juuri tästä; negatiivisten tulevaisuudenkuvien vaihtamisesta neutraaleihin - tai jopa positiivisiin.

Ajaminen on vapautta, ja vapaus on valtaa omaan elämään. Siksi Onnellisten ajokoulu, osa kaksi!

-Anna 


Tässä kohtaa oli vielä luottavainen olo, mutta totuus iski vasten kasvoja.

Inssiajo

Tässä kohtaa oli vielä luottavainen olo, mutta totuus iski vasten kasvoja.

Se oli kylmä talvipäivä. Yöunet olivat jääneet vähiin, kun se yksi ja ainoa asia pyöri taukoamatta päässäni. Inssiajo.

Loppuvuodesta syntyneenä olin joutunut katsomaan vierestä, kun kaveri toisensa jälkeen sai ajokortin. 18-vuotiaan nuoren miehen aikakäsityksen mukaan reputtaminen olisi tarkoittanut henkisesti katastrofia, muutaman viikon viivästystä. Hermoilustani huolimatta auto pysyi kuitenkin näpeissä ja liikkui liikennesääntöjen mukaan. En unohda sitä fiilistä ikinä, kun kuulin ne maagiset sanat: läpi meni.

Viime torstaina olin jälleen ajamassa inssiajoa samoilla Helsingin Kallion kaduilla, kuin vuonna 1997. Kokeneena rattimiehenä en enää jännittänyt tilannetta. Uusi Mazda6 kehräsi pehmeästi ja aurinkoisessa kevätsäässä rupattelu ajo-opettajan kanssa oli leppoisaa. Lenkin jälkeen olin varma itsestäni, mutta viesti oli karu. Muuten kaikki meni nappiin, mutta selkeän ylinopeuden vuoksi inssiajo on hylätty. Kuulemma selkeä sakotettava liikennerikkomus on aina syy hylätä inssiajo ja piste. Oikeassa tilanteessa olisi jäänyt luu käteen. Nyt en tietenkään menettänyt ajokorttia.

Ajellessani työpaikalle tilanne pyöri mielessäni. Ajoin merkittävää ylinopeutta paikassa, jossa kaikki muutkin samaan aikaan liikenteessä olleet autot ajoivat liian kovaa. Viidenkympin rajoitus jäi näkemättä, koska se ei ole siinä tutussa kohdassa normaalisti ollut ja siksi painoin menemään niin kuin ennenkin. Ja juuri se on vaarallista. Se, että emme enää huomioi muuttuneita liikennemerkkejä tutulla reitillämme, koska ajamisesta on tullut niin rutiininomaista. Kuinka monta kertaa olet itse ajanut tutun työmatkan niin, että et oikeastaan muista koko ajomatkasta yhtään mitään? Tuleva palaveri pyörii mielessä ja sitten oletkin jo työpaikan pihassa. Minä olen useamman kerran ja se pysäytti.

- Aki


Tärkein tekijä löytyy ratin ja penkin välistä

Viime viikolla aloitimme järjestyksessään toisen Onnellisten ajokoulun. Olin mukana jo viime vuonna ja Minna Sillankorvan, sekä Jiri Katteluksen opit ja asenteet ovat kulkeneet mukanani siitä lähtien.

Itselleni tärkein oivallus oli, että liikenteessä ei voi koskaan olla valmis. Ajan paljon ja pidän itseäni hyvänä kuskina, mutta huomasin silti nopeasti, että voin oppia vielä paljon lisää. Uskallan sanoa, että taloudellinen ajaminen, muun liikenteen parempi huomioiminen ja tilanteiden ennakoiminen ovat kehittyneet tuon viime vuoden ajokoulun jälkeen. Myös asenteeni muita tienkäyttäjiä kohtaan on suvaitsevampi. Suoraan sanottuna kiroilen ja hakkaan rattia huomattavasti vähemmän kuin ennen. Vieläkin voin oppia tästä lisää.

Uudessa ajokoulun ryhmässäni on kokeneita tienkäyttäjiä, jotka silti palavat halusta päästä kehittymään ja oppimaan lisää. Sama lähtökohta on itsellänikin. Mazdan uudet automallit tarjoavat paljon tekniikkaa avuksi turvallisuuden lisäämiseksi, mutta silti se tärkein tekijä olen minä itse. Niin olet sinäkin. Toivottavasti meidän tuottamamme sisältö saa sinutkin miettimään näitä samoja asioita joita olen itse pohtinut, vaikka et nyt ajoukoulussamme olisikaan. Niin se vain on, että mitä useampi mies tuolla liikenteessä kokee herätyksen, sitä mukavampaa meillä kaikilla on. Koskee myös joitakin naisia.

- Aki